perjantai 20. tammikuuta 2012

Persoonallisuushäiriö

Olen viime päivinä työstänyt kakkosta. Sen päähenkilö on pelkotiloista kärsivä nainen ja suhteellisen neuroottinen sellainen. Kirjasta on koossa runko pääpiirteittäin ja hajanaisia kohtauksia. Alunperin käytin kolmatta persoonaa naisesta kirjoittaessani, mutta nyt olen viime päivinä kokeillut muokata tarinaa minä-muotoon. Tarina toimii tässä muodossa itse asiassa jonkin verran paremmin, sillä päähenkilön päänsisäiseen maailmaan pääsee lähemmäksi.
Ongelma olen minä - kirjoittaja - sillä huomasin, että minun on aika-ajoin todella vaikea kirjoittaa minä-muodossa. Enkä ole vielä päässyt itseanalyysissani niin pitkälle että kykenisin hahmottamaan, mistä tämä johtuu. Onko päähenkilö niin erilainen kuin minä? Vai yritänkö liikaa samaistua häneen?
Olen aiemmin noveillessani käyttänyt minä-muotoa ilman minkäänlaisia ongelmia, joten tämä on täysin uusi tilanne.Täytynee sinnitellä pari viikkoa ja katsoa miten tämä lukkotilanne aukeasi. Huomaan sen jo vaikuttaneen kirjoittamiseeni sitä kautta, että välttelen ja keksin tekosyitä miksen ryhdy puuhaan.
Ihan vielä ei kuitenkaan tee mieli luopua minä-kertojanäänen käytöstä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Pölypalleroita, villakoiria

Pölypalleroita, villakoiria - pölykertymillä on monta nimitystä. Ja vaikka kuinka perusteellisesti olisi siivonnut, saattaa kaapin alta ilmavirran mukana kiusallisesti työntyä tuollainen. Niiden syvin olemus tosin on kiehtova: hilsettä, vaatteista ja huonekaluista irronnutta tekstiilipölyä, pienen pieniä ruuan hitusia, siitepölyä, bakteereja ja kenties homettakin. Pienoisuniversumi. Uhanalaisen pölypunkin maailmankaikkeus.
Tätä kirjoittaessani katselen vitriinin alta esiintyöntynyttä harmahtavan pinkkiä pölyhattaraa.  Vaaleanpunertavan sävynsä se on todennäköisesti saanut tyttäreni vaatteista. Se on lymynnyt vitriinin alla pitkään, selvinnyt joulun suursiivouksesta. Siihen on saattanut tallentua pienen pieniä hippusia monen kuukauden ajalta. Hilseenhitusia kaikilta talossa vierailleilta. Joulun riemua, pakettikääreistä irronnutta paperipölyä. Se on kuin fyysinen muisti.
Mietin, mahtaako siinä olla hiukkasia myös hieman ennen joulua kuolleesta tädistäni. Täti oli tuolloin vielä eloisa ja iloinen. Kukaan ei voinut aavistaa, että päiviä oli jäljellä enää vain kourallinen. Hellästi poimin pölypalleron ja kiikutan sen roskikseen. Ei, eihän sitä sinne voi pudottaa. Avaan terassin oven ja heitän palleron ilmaan. Se putoaa hitaasti leijuen lumihankeen, aivan ruusun teräväpiikkisen varren viereen.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Tekstikollaasi

Selailin tässä tänään eri kustantamoiden kevään tarjontaa ihan vain vakoillakseni millaiselle tarinalle on kysyntää. Tällä tutkimusretkellä huomasin että Pirunmeri on pullahtanut painosta ulos.  Saattaapa tuossa WSOY:n tukemassa tekstikollaasissa olla muutama rivi minultakin, tai sitten ei. Täytynee käydä kirjakaupassa vakoilemassa, löytyisikö tuttuja tekstinpätkiä tai odottaa että kirja ilmestyy lähikirjastoon.

Ihan jännä idea tuollainen kollektiivinen jännäri, jonka luomiseen kaikki halukkaat saivat osallistua. Pitihän sitä kokeilla. Mitään erityisiä kicksejä en kyllä kokemusesta repinyt, joten jatkossa taidan keskittyä ihan omiin teksteihini.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Saattaja

Rytmit täysin sekaisin, joten tänään tuskin saan mitään kirjallista aikaiseksi. Koko päivä on ollut kuin tervassa tarpomista. Osasyynä on Mia Vänskän Saattaja, kirjaa vain ei voinut laskea käsistään ennenkuin sen oli saanut loppuun. Aloitin lukemisen perjantaina ja sunnuntaina piti saada tarinan loppuratkaisu selville. Livahti kyllä hieman maanantain puolelle. Onneksi tarinassa oli sen verran suvantokohtia, että pääsin perjantaina nukkumaan ja lauantaina ehdin bilettämään uutta vuotta ;-)

Saattaja on taitavasti rakennettu ja pitää lukijansa otteessaan alusta loppuun. Erityisesti minua viehätti nelikymppinen päähenkilö, jonka lapsuuden pelottava kellari aiheutti edelleen sydämentykytyksiä. Päähenkilöön oli helppo samaistua, pelkään yhä itsekin talomme pimeää ullakkoa. Romaanin kieli oli taitavaa ja eläväistä, juoni kulki tiivistyen loppua kohden. Aivan loistava esikoisteos!

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Hiipumisia

Hiipuu päivä,
hiljaa lipuu kallisarvoinen aika.
Elämän syke ei tavoita minua tänään,
krapula syö sekunteja pois elämästä,
jäytää suonissa,
hakkaa nauloja kallon sisällä.
Olen kotona, en kuitenkaan läsnä
kenellekkään, edes itselleni.
Tuhlaan aikaa, tapan aikaa -
tietämättä,
milloin tipahtaa
se viimeinen hiekanjyvänen
tiimalasissani.
Voiko sen uudestaan kiepauttaa ylösalaisin?
Ja aloittaa alusta.