Joskus mietin, miksi olen vielä töissä täällä? Tänään on juuri sellainen päivä. Pitäisikö olla kiitollinen, että saan palkkani lyhentääkseni asuntovelkaa ja raahatakseni apetta perheen ruokapöytään? Niin varmaan. Ihmiset on latistettu ja kaikki vähänkin innovatiivisemmat ehdotukset kitketään. Kuin Pavlovin koirat meidät on ehdollistettu tyrmäämään muiden lennokkaat ideat. Ei siitä kuitenkaan mitään tule. Niin, ei tulekaan jos ei edes yritetä. Tämä itseään syövä kierre ei voi päättyä hyvin, ellei joku/jokin katkaise kierrettä. Olen kyllä yrittänyt, mutta joinain päivinä pelkään olevani yksi koirista.
Onneksi minulla on tukenani monet virtuaalimaailmani, niissä vallitsee minun maailmanjärjestykseni. Joskus tarinoissani ihmiset saavat olla estottoman innovatiivisia, joskus taas todellisen maailman kaltaisessa paikassa. Ja välillä heittäydyn ihan scifiksi. Ihana harrastus tämä kirjoittaminen - jotenkin niin vapauttavaa.
Lähetin eilen yhden tammikuun novelleistani KaNoKiKu:un. Novellin nimi on Kärpänen, jos joku olisi kiinnostunut vilkaisemaan ja kommentoimaan. Ja jäin lueskelemaan muiden tarinoita. Meni yli puolenyön, ehkä siinä selitys tämän päiväiseen alakuloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti