Alkuja

Monissa blogeissa on paljastettu tekstien alkuja ja tunnustan heikkouteni tällä saralla. Paljastan muutaman nyt tässä silläkin ohella, että karkoitan kaikki blogiani lukemaan eksyneet. Muutamaan olen itse ihan tyytyväinen, mutta muutaman kohdalla oli kyllä pakko nauraa ääneen. Ainakin olen sääfriikki ;-)


Ykkönen alkaa näin:
1. Sara tuijottaa kosteaan pimeyteen. Kaukana alapuolella päilyy tumma vesi. 


Aavistus alkaa tällä hetkellä näin, mutta todennäköisesti muuttuu vielä:
2. Kevään valo on julma. Se paljastaa likaiset ikkunat ja pölyhiukkaset kirjahyllyssä, uudet uurteet kasvoissa sekä lisääntyvän harmaan ohimoilla.


Muita:
3. "Minulla on jo kaikkea, en tarvitse mitään lisää", nainen puntaroi ja pyöritteli kännykkää käsissään.
4. Sotilaat katsoivat kummissaan nauravaa naista. Naisen hampaaton suu nauroi verisenä aukkona ja hento vartalo hytkyi naurun voimasta.
5. Haju tuntui yhä selvempänä, se vaikutti leijailevan valkovuokkojen peittämästä notkelmasta.
6. Satoi vettä. Autojono seisoi aamuruuhkassa, tuulilasinpyyhkimet viuhtoivat kiihkeästi edestakaisin ja me istuimme mykkinä etupenkillä.
7. Ilma oli oranssia täynnä; se hautoi ukkosta.
8. Kova tuuli ruoski riippakoivun oksia yläkerran ikkunaan. 
9. Tuomon sanat tuntuivat joka solussa, niiden jälkikaiku kajahteli korvakäytävässä. (Hmm, ja päähenkilöllä kyllä oli olevinaan kaksi toimivaa korvaa)

Seikkailemassa

Kävin tänään viemässä runokokoelmani Otavaan ja siivosin siitä keskinkertaisuudet pois. Lyhyempi parempi. Kaksi jäi, mutta niillä on oma tehtävänsä kokoelman eheyttäjinä.
Yllätyksellisesti palautin kässärin omakätisesti paikan päällä. Ilmeisesti alitajuntani oli tehnyt päätöksen jalan viemisestä jo eilen, sillä eilisessä postauksessa kirjoitin viemisestä, vaikka tietoinen mieleni ajatteli postilaatikkoon viemistä. Kaikki alkoi jo aamulla, kun huolittelin itseäni tavanomaista enemmän, esim. pelkän ripsarin lisäksi tein rajaukset ja laitoin hieman poskipunaa.  Pesin ja laitoin hiukseni, vaikka vielä niillä olisi menty yksi päivä. Kuvittelin kaiken johtuvan keväisestä tunteesta rinnassa.
Kymmenisen minuuttia ennen lounastunnin alkua alitajuntani ilmaisi ajatuksensä tietoiselle minälle ja lähimmän postilaatikon sijasta marssinkin ratikkapysäkille sydän pamppaillen. Ratikkamatka tuntui seikkailulta ja sisälläni poreili kuplia. Jännitti. Minua, ylikypsää kehäkettua jännitti enemmän kuin esikoista lähettäessä, tosin esikoisen vein vain postiin. Mietin mistä se johtui, kenties siitä että Saarikoski-kilpailu on ensimmäinen sitten kouluaikojen. Silloin kilpailut olivat jotenkin yhdentekeviä, kaikki kävi liian helposti ilman vaivannäköä. Sen kuin kirjoitteli mitä päähän juolahti ja innostunut äikänmaikka lähetteli kirjoituksiani kilpailuihin. Ja menestystä sateli ihan itsestään. Oi niitä aikoja...

En tyytynyt tiputtamaan kirjekuorta Uudenmaankatu 10 postiluukusta sisään, vaan avasin kustantamon jykevän oven ja kävin haistelemassa ilmaa myös sisäpuolella. Elämystrippiä metsästin. Ja sen myös sain, vastaani käveli ihka-oikea kirjailija. Ja jätettyäni aarteeni vastaanottovirkailijan käsiin, postin lähetti toi valtaisaa kässäripinoa sisään.  Kaksi isoa muuttolaatikollista ja pienempi pahvilaatikko kasan päällä. Toki siinä saattoi olla muutakin postia joukossa. Sattuipa uskomattoman sopivasti. Tosin se kasa oli masentavan suuri, huh. Voin vain kuvitella millaiseen kässärivuoreen omani hautautuu.
Vierailin myös viereisessä Otavan kirjakaupassa palkitsemassa itseäni. Mukaan tarttuivat  Pulkkisen Totta ja Haahtelan Traumbach. Kaupungin läpi palatessani hymyilin kaikille talviuniltaan heränneille mörökölleille. Pitivät varmaan ihan aiheesta kaistapäisenä. Olo oli ihanan kevyt ja hupakkomainen. Reissun kruunasi Stokkalta ostettu suklaaleivos. Höpsö minä ;-)

Tässä vaiheessa olin aivan täpinöissäni,
Otavan julkisivu on karun komea.
(Käteviä nämä kännykkäkamerat, aina mukana)

Jykevä ovi oli yllättävän kevyt avata. Tuollaisesta
ovesta voisi kuvitella avautuvan satumaailmaan ;-)

Pähkäilyä

Tuossa vieressä lojuu vino pino valkoisia paperiarkkeja täynnä runontapaisia. Olen nyt viikon verran pyöritellyt pinoa, järjestänyt runoja eri järjestykseen, vaihtanut sanoja ja sanontoja. Osa runoista on mielestäni hyviä, mutta joukossa on muutama keskinkertainenkin. Siis sellainen tasapaksu, minkä tyylisiä  löytyy useista jo julkaistuista kokoelmista.
Nyt arvonkin mielessäni, kiikutanko nivaskan huomenna Otavaan vai en? Mitä mieltä olette, pitäisikö jokaisen runon olla kirjailijan mielestä mestariteos ja luomakunnan upein luomus? Vai mahtuisiko joukkoon muutama himmeämpikin säe? Pitäiskö keskinkertaisuudet karsia pois? Olisiko latteaa osallistua kilpailuun pelkästään osoittaakseen kirjallisen monipuolisuutensa? Vai pitäisikö haluta voittaa?
Mahtavatkohan kustannustoimittajat muistaa eri lähteistä tulleita käsikirjoituksia?

Kurkistus pienkustantajan maailmaan

Kävin kurkistamassa pienkustantajan maailmaan Nordbook-blogissa. Tuorein postaus hetkiseksi masensi minua, sillä siinä puhuttiin mitättömistä käsikirjoituksista. Ja palautetta vänkyvistä kirjoittajantaimista jotka syövät päivästä kallisarvoisia minuutteja jokojoko-marinallaan. Itsekin käsikirjoitukseni kyseiselle kustantajalle lähettäneenä mieleen tietysti kumpusi pelko, että siihenkö luokkaan se minunkin käsikirjoitukseni kategorisoidaan. No, itseluottamus (tai itserakkaus/sokeus/itsekritiikin puute...) sai minut kyllä toisiin aatoksiin, tuo nimitys ei kyllä sovi ykköseen. Se voi olla tyyliltään vajavainen ja vaikka mitä muuta mutta mitätön se ei kyllä ole.

Jatkoin siis blogin lukemista. Ihanan suorasukaista tekstiä pienkustantajan elämästä.  Miten työ maistuu väliltä puulle ja on sitäyhtäjasamaapäivästätoiseen. Niinkuin välistä minun oma leipätyönikin. Miten kirjan myynniltä odotetaan mahdottomasti enemmän kuin todellisuudessa on realistista. Markkinointityön tärkeydestä. Ja miten kirjaillijanerot syyttävät kustantajaa kirjansa huonosta  myyntimenestyksestä. Miten valmistaudutaan kirjamessuille, miten harmittavaista on kirjoittaa sivutolkulla palautetta ja korjausehdotuksia, jotka helpottavan vain toisen kustantajan työsarkaa kirjailijan valitessa toisen kustantamon.

Blogi oli antoisaa luettavaa ja koen nyt ymmärtäväni "vastapuolta" hieman paremmin.  Ja ymmärrän myös hieman paremmin, kuinka äärimmäisen vaikeaa on ylittää julkaisukynnys. Kysymys kuuluukin, haaveilenko olemattomia? Ykkösen piti olla minun tienraivaajani -varsinainen  block buster, joka avaisi tietä Aavistukselle ja tuleville muille kirjoille. Tuliko siitä sittenkin hieman liian viihteellinen, onko juoni liian itsestäänselvä, osasinko sittenkään rakentaa jännitettä? Mieltäni yhä lämmittää erään kustantajan antama palaute hylyn yhteydessä: "tarina oli toimiva kokonaisuus". Mutta riittääkö se?

Etäännyttämisen taito

Toipuminen on alkanut ja jonkinsortin niveltulehdus on jo hellittämään päin. Reilu viikko tässä meni kirjoituslakossa niin töissä kuin kotonakin. Pahimmillaan tulehdus jomotti selkärankaa , polvia ja nilkkoja myöten. Haaviston Maija vinkkasi bromelaiinista ja oireet helpottivat parissa päivässä. Nöyrin kiitos ja kumarrus, toivottavasti voin joskus palauttaa palveluksen! Opin myös, ettei tätä maallista tomumajaa sovi kohdella miten tahansa, istumatyö yhdistettynä kirjoitusharrastukseen voi olla tuhoisa yhdistelmä.
Nyt sitä voi jo varovaisesti kirjoitella kirjoitustauon aikaisia ideoita ylös, ennenkuin haihtuvat kokonaan. Tämä pakon edestä etäännytys teki oikeastaan hyvää Aavistukselle, huomasin tauon aikana ettei eräs hahmottelemani juonikuvio tulisi toimimaan laisinkaan. Mikä parasta, kehittelin korvaavaa juoniaihioita kaikessa rauhassa. Se saattaisi jopa toimia. Etäännyttäminen teki hyvää, voi kun vielä oppisi käyttämään tätä menetelmää systemaattisemmin.
Etäännytys teki hyvää myös runopurskaukselleni, näin jälkikäteen tarkasteltuna vain puolet ovat kelvollisia, loput ovat keskivertosanakikkailua. Eli ei riittävästi kokoelmaan, siispä jätän ne vielä suosiolla bittikasvimaan laitimmaiseen nurkkaan itämään. Josko tuo määrä sitten joskus lisääntyisi.