Seikkailemassa

Kävin tänään viemässä runokokoelmani Otavaan ja siivosin siitä keskinkertaisuudet pois. Lyhyempi parempi. Kaksi jäi, mutta niillä on oma tehtävänsä kokoelman eheyttäjinä.
Yllätyksellisesti palautin kässärin omakätisesti paikan päällä. Ilmeisesti alitajuntani oli tehnyt päätöksen jalan viemisestä jo eilen, sillä eilisessä postauksessa kirjoitin viemisestä, vaikka tietoinen mieleni ajatteli postilaatikkoon viemistä. Kaikki alkoi jo aamulla, kun huolittelin itseäni tavanomaista enemmän, esim. pelkän ripsarin lisäksi tein rajaukset ja laitoin hieman poskipunaa.  Pesin ja laitoin hiukseni, vaikka vielä niillä olisi menty yksi päivä. Kuvittelin kaiken johtuvan keväisestä tunteesta rinnassa.
Kymmenisen minuuttia ennen lounastunnin alkua alitajuntani ilmaisi ajatuksensä tietoiselle minälle ja lähimmän postilaatikon sijasta marssinkin ratikkapysäkille sydän pamppaillen. Ratikkamatka tuntui seikkailulta ja sisälläni poreili kuplia. Jännitti. Minua, ylikypsää kehäkettua jännitti enemmän kuin esikoista lähettäessä, tosin esikoisen vein vain postiin. Mietin mistä se johtui, kenties siitä että Saarikoski-kilpailu on ensimmäinen sitten kouluaikojen. Silloin kilpailut olivat jotenkin yhdentekeviä, kaikki kävi liian helposti ilman vaivannäköä. Sen kuin kirjoitteli mitä päähän juolahti ja innostunut äikänmaikka lähetteli kirjoituksiani kilpailuihin. Ja menestystä sateli ihan itsestään. Oi niitä aikoja...

En tyytynyt tiputtamaan kirjekuorta Uudenmaankatu 10 postiluukusta sisään, vaan avasin kustantamon jykevän oven ja kävin haistelemassa ilmaa myös sisäpuolella. Elämystrippiä metsästin. Ja sen myös sain, vastaani käveli ihka-oikea kirjailija. Ja jätettyäni aarteeni vastaanottovirkailijan käsiin, postin lähetti toi valtaisaa kässäripinoa sisään.  Kaksi isoa muuttolaatikollista ja pienempi pahvilaatikko kasan päällä. Toki siinä saattoi olla muutakin postia joukossa. Sattuipa uskomattoman sopivasti. Tosin se kasa oli masentavan suuri, huh. Voin vain kuvitella millaiseen kässärivuoreen omani hautautuu.
Vierailin myös viereisessä Otavan kirjakaupassa palkitsemassa itseäni. Mukaan tarttuivat  Pulkkisen Totta ja Haahtelan Traumbach. Kaupungin läpi palatessani hymyilin kaikille talviuniltaan heränneille mörökölleille. Pitivät varmaan ihan aiheesta kaistapäisenä. Olo oli ihanan kevyt ja hupakkomainen. Reissun kruunasi Stokkalta ostettu suklaaleivos. Höpsö minä ;-)

Tässä vaiheessa olin aivan täpinöissäni,
Otavan julkisivu on karun komea.
(Käteviä nämä kännykkäkamerat, aina mukana)

Jykevä ovi oli yllättävän kevyt avata. Tuollaisesta
ovesta voisi kuvitella avautuvan satumaailmaan ;-)